Yhteenveto

Ajatushautomo Agendan vuoden 2020 lopussa tilaaman työtä, taloutta ja yhteiskunnallista muutosta käsittelevän kansalaiskyselyn vastauksista on mielenkiintoista havaita, etteivät vastaajat kieliryhmästä riippumatta pidä omaa talouttaan tai toimeentuloaan erityisen uhattuna pandemian vuoksi. Toisaalta enemmän huolta kannetaan läheisistä ja vielä enemmän koko väestöstä. Verrattuna tilanteeseen toukokuussa 2020, jolloin koronapandemia oli vielä melko uusi, ahdistus on laantunut oman, läheisten ja suomalaisten taloudellisen tilanteen näköalan suhteen.

Ei aivan yllättäen nuoremmat vastaajat ovat vanhempia vastaajia huolestuneempia omasta taloudestaan, samoin kuin yrittäjät, työttömät ja lomautetut ovat muita huolestuneempia taloudellisesta tulevaisuudestaan. Huoli omasta henkilökohtaisesta taloudesta näkyy selvemmin suomenkielisen viiteryhmän nuorempien jäsenten keskuudessa, ja tämä johtuu luultavasti siitä, että palveluala, joka on nuorten työllisyyden kannalta tärkein toimiala, kärsii edelleen. Kaiken kaikkiaan koronakriisi yhdessä irtisanomisten ja yhteiskunnan sulkemisen kanssa on johtanut alasta riippumatta puutteeseen soveltuvista lähtötason työpaikoista, mikä puolestaan on johtanut nuorten työttömyysasteen kasvuun melkein kokonaan koulutuksesta riippumatta.

Huolta työstä ja tinkimätöntä uusien töiden etsintää

 

Vallitsevaa korkeaa työttömyyttä vasten on melko yllättävää, että niin harvat pelkäävät työpaikkansa menettämistä: jopa 70 % vastaa päinvastoin, että he eivät ole huolissaan työpaikkansa menettämisestä. Suurin huoli työttömäksi työnhakijaksi joutumisesta on niillä, jotka ansaitsevat alle 40 000 euroa vuodessa. Työttömyyslukujen noususta huolimatta työmarkkinoilla menee kirjoitushetkellä suhteellisen hyvin, eikä viime vuonna massiivisiin irtisanomisiin johtanutta paniikkia voida nähdä. Vuoden vaihteesta lähtien yhteistyöneuvottelujen poikkeukselliset järjestelyt eivät ole enää voimassa. Yrityksille myönnetty kustannustuki näyttää täyttäneen tarkoituksensa ja on edistänyt työpaikkojen säilyttämistä ja luonut mielenrauhaa. Suurin osa vastaajista katsoo, että on hyvä, että valtio tukee yrityksiä taloudellisesti käynnissä olevan koronakriisin aikana.

Tilanteen ytimessä, kuten tutkimuksestakin käy ilmi, ovat työvoiman kohtaanto-ongelmat, joita meillä oli jo ennen koronakriisiä. Työttömyysaste on kasvamassa, mutta samalla ilmoitamme avoimista työpaikoista: esimerkiksi markkinoijia ja HR-assistentteja on työnhakijoiden joukossa paljon, kun taas ammattitaitoisista hoitajista ja kirjanpitäjistä on pulaa. Äidinkielestä riippumatta vastaajat sanovat työttömäksi joutuessaan olevansa valmiita jatkamaan opintojaan ja vastaanottamaan myös työpaikkoja, jotka eivät vastaa nykyistä koulutusta. He eivät kuitenkaan ole halukkaita laskemaan palkkatasojaan merkittävästi. Mietin, kuinka vastuullisen työnantajan, jolla on avoin osaamiseen ja kokemukseen liittyvä palkkapolitiikka, pitäisi käsitellä korkeita palkkavaatimuksia lisäkouluteuilta työttömiltä, joilla ei ole asianmukaista työkokemusta? Kolmen lapsen äitinä ymmärrän tietysti haluttomuuden laskea palkkaa ja joutua siten mahdollisesti alentamaan elintasoaan. Niin kauan kuin järjestelmä antaa mahdollisuuden elää menetettyyn korkeaan palkkatasoon kytköksissä olevilla työttömyysetuuksilla, niin voi tietysti tehdä, mutta kysymys on, hyödyttääkö tämä järjestelmä meitä suomalaisia lainkaan pitkällä aikavälillä? Kokemusteni työttömänä työnhakijana pohjalta en ole missään nimessä sellaista taloudellista turvaverkkoa vastaan, joka tarjoaa turvallisuutta lähitulevaisuuteen, mutta mielestäni kausi on liian pitkä ja koen, että nykyinen työllisyyspolitiikka ei kannusta eikä auta työttömiä todella pääsemään takaisin satulaan ja hakeutumaan uuteen työpaikkaan mahdollisimman nopeasti.

Eilakaislassa tapaamme työnhakijoita päivittäin ja näemme selkeän edun siinä, että irtisanotulle tarjotaan heti tukea tunteidensa käsittelyyn ja sen jälkeen valmennusta ja apua uusien uramahdollisuuksien etsimisessä. Jos tällaista kannustavaa tukea tarjottaisiin käänteisesti progressiivisen työttömyysetuuden yhteydessä, uskon, että näkisimme laskevia työttömyyslukuja. Tällä hetkellä työttömyysjaksot pitenevät esimerkiksi korkeakoulututkinnon suorittaneiden keskuudessa, mikä estää työttömyysasteen laskua. Samaan aikaan pitkittynyt työttömyys vaikeuttaa työllistymistä ja rasittaa usein mielenterveyttä. Huolimatta eduista, joita työnhakijoille tarjottava uudistettu ja paremmin tukeva valmennus toisi, kansalliset ja kansainväliset yritykset on motivoitava investoimaan Suomeen, koska jos työpaikkoja ei ole, ei auta, vaikka olisi innostuneita ja hyvin valmennettuja työnhakijoita.

Tutkimuksen mukaan vastaajat suhtautuisivat työnhakijana myönteisesti etätyön vastaanottamiseen. Tämä myönteisyys on varmasti lisääntynyt ja kasvaa edelleen digiloikan myötä, jonka kaikki organisaatiot ovat joutuneet tekemään nopeasti. Etätyöskentely on yleistymässä, mikä puolestaan ​​johtaa joustavampiin työmarkkinoihin, joilla on laajemmat, jopa kansainväliset rekrytointialueet, mikä mielestäni edellyttää muutosta palkka- ja työaikoihin koskeviin vaatimuksiin. Vastaajat voisivat kuvitella siirtyvänsä toiseen paikkakunnalle etsimään uutta työpaikkaa, mutta haluttomuus tehdä niin näkyy selvästi ikäryhmässä 35–54, puhumattakaan 55–63-vuotiaista, mikä selittyy todennäköisesti sillä, että sen ikäisillä on usein koululaisia perheessä ​​ja asuntolaina tai vakiintuneita sosiaalisia verkostoja ja lastenlapsia kotipaikkakunnalla.

Kilpailukyky ja elinikäinen oppiminen

Yleensä kaikki ovat muutoksen puolesta, mutta kun kysytään, kuka itse haluaa muuttua, kädet yleensä putoavat nopeasti takaisin syliin. Kyselyssä kysyttiin halukkuudesta vähentää työaikaa ja pienentää tuloja vastaavassa määrin, ja vastauksissa näkyi sama ilmiö. Halutaan lyhyempi työaika, mutta korvaus, joka on sidottu korkeampaan työpanokseen. Toisin sanoen halutaan muutos, mutta ei haluta itse muuttaa asioita, jotta työnantajalla olisi edellytykset lyhentää työviikkoa tai jakaa työtä useammalle työntekijälle.

Äidinkielestä riippumatta puolet suomalaisista kannattaa ajatusta työviikon lyhentämisestä. Vastaajat myös odottavat, että työviikko lyhenee pitkällä aikavälillä. Toisaalta on haluttomuutta lyhentää omaa työviikkoa tulotason laskun kustannuksella. Ruotsinkieliset ikäryhmässä 35–44 ja suomenkieliset ikäryhmässä 45–54 ovat haluttomimpia lyhentämään työaikaansa vastineeksi palkkojen alenemisesta. Se, että keski-ikäiset ihmiset suhtautuvat varautuneesti palkan laskemiseen, voidaan selittää osittain sillä, että tässä iässä on usein vielä kotona asuvia lapsia, tarve suurempaan asuinpinta-alaan ja enemmän kuluja verrattuna aikaisempiin tai myöhempiin vaiheisiin elämästä.

Se, että ihmiset eivät ole merkittävästi kiinnostuneempia työaikojen ja palkkojen vähentämisestä, vaikka se johtaisi suurempaan määrään työpaikkoja on työllisyyspolitiikan kannalta mielenkiintoista ja valitettavasti ei lainkaan kannustavaa yritysjohtajille ja yrittäjille. Tutkimuksen mukaan hädin tuskin puolet vastaajista on valmiita työskentelemään enemmän samaa palkkaa vastaan, mikä on käytännössä se, mitä havaittiin puretun kilpailukykysopimusten (KiKy) kohdalla. Valitettavasti Suomen kilpailukyky on kuitenkin jäljessä muihin Pohjoismaihin verrattuna.

Ruotsinkieliset vastaajat suhtautuvat paikallisiin sopimuksiin hieman suomenkielisiä myönteisemmin. Tämä voi olla vinouma, joka johtuu Pohjanmaalla asuvien korkeakoulutettujen yliedustuksesta vastaajajoukossa ja verrokkiryhmän paremmasta demografisesta edustavuudesta. Ei ole yllättävää, että yrittäjät kannattavat paikallisia sopimuksia. Samanaikaisesti tämä ryhmä kannattaa eniten lyhennettyä työaikaa pienennetyllä korvauksella. Vastauksista voidaan osoittaa, että miehet kannattavat paikallisia sopimuksia enemmän kuin naiset, samoin kuin ikäryhmä 35–44 kannattaa niitä muita enemmän. Tulkitsen, että tämä ikäryhmä kokee olevansa riittävän osaava ja kykenevä neuvottelemaan itse, ja suhtautuu mahdollisesti itsevarmasti siihen, että onnistuu neuvottelemaan itselleen nykyistä parempia sopimuksia.

Kun kysytään, mitä tekisi sillä ylimääräisellä ajalla, jonka saisi käyttöönsä, jos työviikkoa lyhennettäisiin kymmenellä tunnilla, yli 65-vuotiaat vastasivat muita ikäryhmiä useammin ottavansa vastaan lisätyötä tai kouluttautuvansa lisää. 55–65-vuotiaat matkustaisivat, kun taas alle 35-vuotiaat investoisivat harrastuksiin ja vapaa-aikaan. Ikäryhmät, joilla todennäköisesti on lapsia (35–44 ja 45–54) haluaisivat luonnollisesti sijoittaa aikansa perheeseen, ystäviin, harrastuksiin ja vapaa-aikaan. Minusta on kiehtovaa, että vain yli 65-vuotiaat investoivat lisäkouluttautumiseen! Samaan aikaan vain he, joilla on alhaisimmat vuotuiset tulot, vanhimmat ikäryhmät sekä yrittäjät vastaavat, että hankkisivat sivutoimen. Minusta on huolestuttavaa, että keski-ikäiset vastaajat eivät koe suurempaa tarvetta itsensä kehittämiseen ja lisääntyvään osaamiseen joko lisäkoulutuksen tai sivutoimen tarjoaman kokemuksen kautta. Minusta se vaikuttaa lyhytjänteiseltä valinnalta ja toivottavasti uusi vapaa-aika kuitenkin jaettaisiin perheen ja itsensä kehittämisen kesken! Suomenkielisellä puolella pystyttiin kuitenkin havaitsemaan, että sekä alle 35-vuotiaat että keski-ikäiset kouluttautuisivat jossain määrin lisää, kun taas yli 70 000 euroa vuodessa ansaitsevat keskittyisivät enemmän sivutoimiin.

Molempien kieliryhmien vastauksista voidaan nähdä, että vastaajat kokevat aiempiin sukupolviin verrattuna elävänsä yhteiskunnassa, jossa kaikille annetaan hyvät mahdollisuudet menestyä. Ajattelen, että he viittaavat esimerkiksi maksuttomaan ja hyvään koulutukseen, kattavaan terveydenhuoltoon ja niin edelleen. Kyselytutkimuksen mukaan meillä on paremmat mahdollisuudet toteuttaa itseämme kuin aiemmilla sukupolvilla. Tätä taustaa vasten minusta on sääli, jos ihmiset eivät ymmärtäisi tarttua mahdollisuuteen jatkokouluttautua ja kehittää itseään, jos uutta ylimääräistä vapaa-aikaa annettaisiin. Se on erityisen surullista, koska vastauksista käy ilmi, että vastaajat olettavat lyhyempiin työviikkoihin siirtymisen lisäksi omalla sukupolvella olevan edessä nykyistä heikompi eläketaso, asia johon on jossain määrin mahdollista itse vaikuttaa.

Erika Ehrnrooth

Kirjoittaja on henkilöstö- ja rekrytointiyritys Eilakaislan toimitusjohtaja. Esitetyt näkemykset ja näkökulmat ovat kirjoittajan omia.

Julkaisutiedot

Kirjoittaja(t)