On ollut kiinnostavaa saada perehtyä Agendan kyselyyn, joka tehtiin vuoden 2020 lopulla, eli tilanteessa, jossa pandemia oli vaikuttanut suomalaiseen yhteiskuntaan yli puolen vuoden ajan. Kyselyssä selvitettiin suomen- ja ruotsinkielisten vastaajien näkemyksiä taloudesta, työtilanteesta ja meneillään olevista yhteiskunnallisista muutoksista. Kyselyyn vastasi 564 ruotsinkielistä ja 812 suomenkielistä henkilöä.
Ei ole mahdollista tehdä pitkälle meneviä demografisia analyysejä vastaajien asuinpaikan perusteella, mutta kun tulkitaan tuloksia yksittäisissä kysymyksissä, on kuitenkin tärkeää ottaa huomioon kieliryhmien erot asuinympäristöissä: Lähiössä asuminen on merkittävästi yleisempää suomenkielisten vastaajien (56 %) joukossa verrattuna ruotsinkielisiin (29 %) vastaajiin, samalla kun 40 % ruotsinkielisistä ja vain 20 % suomenkielisistä asuu taajamissa maaseudulla tai haja-asutusalueilla. Erot kieliryhmien vastausten välillä saattavat siis ainakin osittain riippua erilaisista tarpeista ja elinolosuhteista vastaajien asuinpaikoilla.
Lisäksi eroja näkyy vastaajien ikäjakaumassa. Molemmissa kieliryhmissä eläkeläiset muodostavat noin kolmasosan vastaajista, kun taas nuorin ikäryhmä (alle 35-vuotiaat) muodostaa 28 % suomenkielisistä, mutta vain 13 % ruotsinkielisistä vastaajista. Vielä merkille pantavampaa on, että 51 %:lla ruotsinkielisistä vastaajista on korkeakoulututkinto, verrattuna 24 %:iin suomenkielisistä.
Pandemia ja henkilökohtainen talous
Läpileikkaava piirre vastauksissa on, että vastaajat ovat huolestuneempia yhteiskunnan taloudellisesta kehityksestä kuin henkilökohtaisesta taloudestaan. Ymmärrettävän poikkeuksen muodostavat pitkäaikaistyöttömät ja lomautetut.
Nykyistä kulutuskulttuuriamme syytetään joskus siitä, että se on tehnyt ostoksilla käymisestä eräänlaisen korvikkeen muunlaisille tavoille viettää aikaa ja paeta todellisuutta. Ei kuitenkaan näytä siltä, että kyselyyn vastaajat olisivat pandemian aikana suuremmissa määrin käyttäneet ostoksilla käymistä tällaisena korvikkeena. Samaan aikaan ovat luonnollisesti vaikuttaneet kehotukset välttämään turhia käyntejä kaupoissa ja kauppakeskuksissa.
Ruotsinkieliset ovat huomattavasti suuremmissa määrin kuluttaneet vähemmän ja säästäneet enemmän kuin tavallisesti. Tätä ei kuitenkaan tarvitse tulkita osoitukseksi nuukuudesta. Voi hyvin olla kyse epävarman taloudellisen tilanteen aiheuttamasta varovaisuudesta: kun ei tiedetä, kuinka pitkään taloudellinen epävarmuus jatkuu tai mitä omalle työpaikalle käy, on viisasta mahdollisuuksien salliessa laittaa rahaa sivuun huonompien aikojen varalle.
Ruotsinkieliset ovat jokseenkin taipuvaisempia ajattelemaan talouttaan tämänkaltaisia polkuja. Tämä näkyy myös, kun on kyseessä pelko työpaikan menettämisestä. Tämä pelko ei ole erityisen laajaa, joka saattaa selittyä sillä, että rajoitukset pandemian aikana ovat koetelleet elinkeinoelämän eri sektoreita hyvin eri tavoin. On kuitenkin kiinnostavaa havaita, että työpaikkansa menettämistä pelkääviä on suomenkielisissä vastaajissa vähemmän kuin ruotsinkielisissä. Mahdollinen vaikuttava tekijä tässä yhteydessä on se, että suhteellisesti suurempi osa ruotsinkielisistä asuu pienemmillä paikkakunnilla, joilla moniin vaikuttaa epävarmuus palvelu- turismi-, hotelli- ja ravintola-aloilla.
Molemmissa kieliryhmissä noin 40 % vastaajista kertoo valinneensa enemmän kotimaisia tuotteita pandemian aikana. Tässä näkyy mahdollisesti ristiriita sen suhteen, että enemmistö on myös kuluttanut vähemmän ja säästänyt enemmän, sillä kotimaiset tuotteet voivat usein olla kalliimpia kuin tuotteet, jotka on tuotettu matalampien palkkakustannusten maissa. On tulkittava tietynlaisella varovaisuudella vastausta, että vastaajat ovat valinneet enemmän kotimaisia tuotteita, sillä voisin kuvitella, että vastauksissa näkyy myös se, millaista kuvan itsestään haluaa antaa. Hieman vastaava ilmiö näkyy vastatessa kysymykseen elämisestä nykyään kestävämmin kuin aikaisemmin: kunnianhimo ja todelliset arjen valinnat eivät aina kulje käsi kädessä. Tämän on myös empiirinen tutkimus näyttänyt.
Priorisoinnit talouspolitiikassa
Suomenkieliset ovat suuremmissa määrin valmiita kasvattamaan julkisia menoja ja nostamaan veroja. Vuodesta 2015 vuoteen 2020 ruotsinkielisessä väestössä on vähentynyt kysyntä veronalennuksille ja julkisten menojen pienentämiselle, vaikka suurempi osa suomenruotsalaisista edelleen suosii perinteisesti oikeistolaiseksi kutsuttua talouspolitiikkaa.
Vahvempaa panostusta terveyspalveluihin vaaditaan huomattavasti suuremmissa määrin suomenkielisten vastaajien joukossa, ruotsinkielisten toivoessa koulujen ja koulutuksen priorisointia. Tämä on kiinnostavaa, kun otetaan huomioon päivälehdistä saatava käsitys siitä, että ruotsinkieliset suhtautuvat jatkuvasti kriittisesti terveyshuollossa tarjottuun palveluun – erityisesti ruotsinkieliseen palveluun.
Lisäksi meillä ruotsinkielisillä on pääsy suhteelliseen suureen valikoimaan koulutuspaikkoja. Monilla ruotsinkielistä toisen ja kolmannen asteen koulutusta tarjoavilla toimijoilla on ollut vaikeuksia saada kaikki koulutuspaikat täytetyiksi. Toisaalta tarve panostaa koulutukseen voi viitata siihen, että monet pienemmillä paikkakunnilla asuvat suomenruotsalaiset osallistuvat keskusteluun kyläkoulujen sekä paikallisten yläkoulujen ja lukioiden tulevaisuudesta. On selvää, että erityisesti nuoremmat ikäryhmät, joilla on, tai jotka toivovat tulevaisuudessa saavansa kouluikäisiä lapsia peräänkuuluttavat panostuksia koulutukseen.
Näkemys siitä, että koulutukseen tulee panostaa maassamme heijastaa kenties myös huolta suomalaisen hyvän koulutusjärjestelmän murenemisesta. Pedagoginen kehitys on mennyt siihen suuntaan, että keskiössä on opiskelija aktiivisena toimijana, joka kriittisesti hakee tietoa sekä arvioi ja suunnittelee itse opintonsa. Tämän ja sinänsä hyväsydämisten tavoitteiden ja kauniiden muotoilujen taakse kätkeytyy tarve säästää. Lähiopetuksen karsiminen ei vähiten ammatillisessa opetuksessa, opetusryhmien väljentäminen ja joustavuuden vaatiminen altistaa turvattomuuteen. Tämä johtaa myös raskaaseen vaatimukseen, että nuoret ovat itse vastuussa päätöksistä, joiden seurauksia kukaan ei tänä päivänä voi arvioida. Muissa ajankohtaisissa tutkimuksissa osoitetaan, että monet lukio-opiskelijat voivat huonosti heitä painavan kuormituksen ja vaatimusten vuoksi. Koulutukseen panostaminen voi siis yhtä hyvin johtua toiveesta lisäresursseista opinto-ohjaukseen ja koulupsykologeihin.
Suomenkieliset olisivat suuremmissa määrin valmiita nostamaan varainsiirtoveroa
(14 %-5 %): tätä maanviljelijät ja pienyrittäjät vastustavat yleisellä tasolla. Ylipäänsä voi uumoilla suurempaa ymmärrystä yrittäjien ja maanviljelijöiden tarpeille ruotsinkielisten joukossa. Tämä näkyy muun muassa siinä, että ymmärretään sen arvo, että yritys kulkee perintönä sukupolvelta toiselle. Tämä voi myös olla yhteydessä siihen, että suomenruotsalainen väestö on enemmän paikallaan pysyvää. Vaikka olisi muutettu opintojen tai töiden vuoksi suuremmalle paikkakunnalle asutaan yleensä edelleen rannikolla, ja pidetään vahvoja sosiaalisia yhteyksiä kotiseudulle ja sukulaisiin, jotka siellä edelleen asuvat.
Kysymys, jossa miesten ja naisten vastaukset eroavat on valmius ottaa vastaan työtä toiselta paikkakunnalta: miehillä on ilmeisen paljon helpompaa ajatella muuttavansa työn vuoksi tai matkustaa päivittäin pidempiä matkoja työn vuoksi. Koska perusteluja ei ole kysytty, tulee olla varovainen tulkinnassa. Yksi mahdollinen selitys kuitenkin on, että naisilla on nykypäivänä edelleen suurempi vastuu lapsista, kodista, ja kenties myös vanhemmista sukulaisista kotipaikkakunnalla. Toinen kysymys, jossa sukupuolten välinen ero on merkittävä, koskee kysymystä siitä, pitäisikö valtion tällä hetkellä säästää vai elvyttää. Jopa 29 % naisista ei halua ottaa kantaa väitteeseen, kun miesten vastaava luku on vain 7 %.
Arvot
Kumpikaan kieliryhmistä ei usko, että pitkäaikaistyöttömät ovat itse syyllisiä tilanteeseensa, ja molemmat ovat samaa mieltä väitteestä, jonka mukaan varakkailla ihmisillä on vaikeuksia ymmärtää köyhien tilannetta (noin 40 %). Nämä havainnot ovat yhdenmukaisia tulosten kanssa, jotka Anu Kantola ja Hanna Kuusela esittivät huomiota herättäneessä kirjassaan Huipputuloiset – Suomen rikkain promille (2019), vauraimmat ihmiset nimittäin osoittavat empatian ja myötäelämisen taidon puutetta yhteiskunnan heikossa asemassa oleviin. Empatiakuilua kokevat tämän tuoreen tutkimuksen mukaan voimakkaimmin pitkäaikaistyöttömät tai lomautetut.
Yksi pohdinta, jonka kysely herättää, on se, että suomenruotsalaiset vaikuttavan olevan ”oikeammalla”, kun on kyse yritysten tukemisesta ja toiveesta panostaa keinoihin, jotka tuottavat suurempia nettotuloja, mutta liberaalimpia arvojen (kuten maahanmuutto ja tasa-arvo) suhteen. Tulokset osoittavat kuitenkin myös, että tämä jako ei ole missään nimessä yksiselitteinen.
Molemmissa kieliryhmissä tuetaan voimakkaasti näkemystä, että naisilla on yhtä hyvät mahdollisuudet edetä työelämässä kuin miehillä: 40–47 % on täysin tai melkein täysin samaa mieltä väitteen kanssa. On kuitenkin syytä huomauttaa, että naiset ovat paljon suuremmissa määrin täysin tai osittain eri mieltä väitteen kanssa. Tämä perustuu todennäköisesti henkilökohtaisiin kokemuksiin ja pettymyksiin. Miehille on mitä ilmeisemmin vaikeampaa havaita esteitä, jotka edelleen jatkuvasti estävät naisten mahdollisuuksia edetä työelämässä.
Eri sukupolvien näkökulmat yhteiskunnalliseen muutokseen
On sanottu, että nykypäivän keski-ikäinen sukupolvi on yksi ensimmäisistä pitkään aikaan, jolla on syytä olla huolissaan siitä, että heidän tilanteensa ja sosiaalinen asemansa ovat vaarassa muotoutua edellistä sukupolvea huonommiksi. Roger Eatwell ja Matthew Goodwin mainitsevat pelon suhteellisen elintason heikkenemisestä yhtenä syynä siihen, miksi populistiset liikkeet vetoavat ihmisiin, sen ohella, että koetaan nostalgista kaipuuta elämäntapaan, jonka arvojen uskotaan häviävän. (National Populism. The Revolt Against Liberal Democracy – 2018)
Ruotsinkielisten mukaan nykypäivän sukupolvella on paremmat koulutusmahdollisuudet (82 %), paremmat mahdollisuudet itsensä toteuttamiseen (69%) ja paremmat mahdollisuudet saavuttaa menestystä elämässä lähtökohdista riippumatta (61%). Toisaalta yhteiskunnan turvallisuuden nähdään heikentyneen, samoin ovat heikentyneet odotukset turvallisesta elämästä eläkeläisenä sekä odotukset mahdolliseen turvattuun työsuhteeseen ja tuloihin. Tässä ero nuorimpien ja vanhimpien vastaajien välillä on huomattava: nuoremmat näkevät tummempia pilviä sen mahdollisuuden yllä, että heillä olisi taloudellisesti turvattu ja turvallinen eläkeläiselämä. Suurin heikkeneminen näkyy kuitenkin, kun kyseessä on mahdollisuus puhtaaseen elinympäristöön ja luontoon.
Suuntaukset ovat samankaltaisia suomenkielisillä vastaajilla, mutta prosenttierot eivät ole yhtä suuria. Toisaalta on selvää, että pitkäaikaistyöttömät ja lomautetut ovat suhtautuvat pessimistisesti sekä näkymiin saada turvatut tulot sekä työelämässä sekä eläkkeensaajana.
Nuoremmat sukupolvet ovat vanhempia valmiimpia kannattamaan energia- ja ympäristöverojen sekä auto- ja polttoaineverojen korotuksia, mikä osoittaa vahvaa vastuuta ympäristöstä. Nuorempien ikäluokkien näkemykset talouspolitiikasta näyttävät kuitenkin eriytyvän: alle 35-vuotiaiden ryhmässä on sekä suurin osa ihmisistä, jotka haluavat valtion elvyttävän alentamalla veroja, että suurin osa ihmisistä, jotka haluavat valtion elvyttävän lisäämällä julkisia menoja. Sitä, onko tämä osoitus yhteiskunnan voimakkaammasta polarisaatiosta, josta monet ovat huolissaan, on vaikea arvioida. On kuitenkin selvää, että keskustelu siitä pitäisikö poliitikkojen painaa kaasua vai jarrua tulee jatkumaan.
Enemmän aikaa itsensä toteuttamiseen vai solidaarisuuteen?
Jos työviikkoa lyhennettäisiin 10 tunnilla tulevaisuudessa, ruotsinkieliset viettäisivät tämän ajan perheen ja ystävien kanssa, kun taas suomenkieliset priorisoisivat enemmän vapaa-ajan toimintaa ja harrastuksia. Tuloksen mahdollinen tulkinta voisi olla, että ruotsinkieliset arvostavat sosiaalisia suhteita enemmän kuin suomenkieliset. Vastausten perusteella on kuitenkin vaikea tehdä selkeää johtopäätöstä. Molemmat vaihtoehdot voidaan tulkita ilmaisuksi sosiaalisen vuorovaikutuksen tarpeestamme sen mukaan, millaista vapaa-ajan toimintaa harrastetaan ja millainen rooli vuorovaikutuksella muiden kanssa on näissä toiminnoissa ja harrastuksissa. Tulevaisuutta ajatellen kannattaa huomata se, että nuorin ikäluokka asettaisi etusijan harrastuksille ja vapaa-ajan toiminnalle (84 %).
Olisi ollut mielenkiintoista, jos kysyttäessä mihin sijoittaisi lisääntyneen vapaa-ajan, olisi ollut erillinen vastausvaihtoehto yhdistystoiminnalle, seurakuntatoiminnalle ja muulle osallistumiselle kolmannella sektorilla. Nyt jää epäselväksi, ovatko vastaajat tulkinneet nämä ”vapaa-ajan aktiviteeteiksi” vai eivät. Suomenruotsalaisilla on perinteisesti katsottu olevan vahva sosiaalinen pääoma, etenkin vahvan yhdistystoiminnan kautta. Jos suunniteltu sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus toteutuu, kuntien vastuualueita ja resursseja karsitaan, mikä voi tehdä kolmannesta sektorista entistä tärkeämmän paikallisyhteisössä. Samaan aikaan monet yhdistykset kamppailevat nykyään sen kanssa, että on vaikeaa rekrytoida ihmisiä luottamustehtäviin ja erityisesti pitkäaikaiseen sitoutumiseen.
Tämä tulkitaan yleensä seurauksena yhteiskunnan yksilökeskeisyyden lisääntymisestä, mutta se tulisi nähdä myös seurauksena siitä, että monia keski-ikäisiä vanhempia repivät odotukset ja vaatimukset sekä työelämässä että perheessä. Jos nuoremmat eläkeläiset eivät olisi valmiita panostamaan yhdistystoimintaan ja seurakuntaelämään, monet kolmannen sektorin toiminnot kuivuisivat kokonaan. Tulevaisuuden kannalta pidän äärimmäisen tärkeänä, että kolmas sektori tarjoaa ihmisille mahdollisuuksia osallistua lähialueen hyvinvointiin diakonian sekä ekologisten ja kulttuuristen panostusten kautta.
Elävän kansalaisyhteiskunnan ja yhteiskuntaluottamuksen välillä on myös yhteys. Yhteiskunnallinen solidaarisuus ja luottamus yhteiskunnan kantaviin instituutioihin ovat edellytys sille, että kansalaiset tuntevat olevansa mukana yhteiskunnassa ja että he ovat valmiita veroja maksamalla ja demokraattisiin vaaleihin osallistumalla antamaan panoksensa yhteiseen hyvään ja olemaan solidaarisia yhteiskunnassa heikossa asemassa olevia ryhmiä ja yksilöitä kohtaan.

Björn Vikström
Kirjoittaja on Åbo Akademin professori ja entinen piispa.