Foto: Kimi Elias

Teksti: Jasmine Kelekay

Viime viikkoina maailma on kiinnittänyt huomiota Black Lives Matter -liikkeeseen ja satoihin mielenosoituksiin, joita on järjestetty poliisin tukehdutettua hengiltä 46-vuotiaan afroamerikkalaisen George Floydin Minneapolisissa 29. toukokuuta. Toisin kuin aiemmat mielenosoitusaallot reaktiona mustien amerikkalaisten kokemaan tappavaan poliisiväkivaltaan, Floydin kuolema on saanut liikkeelle aktivismia myös Yhdysvaltojen ulkopuolella. Solidaarisuuden osoituksia Black Lives Matter -liikkeelle on järjestetty ympäri maailmaa, myös Ruotsissa ja Suomessa. Meille Euroopassa ei ole tärkeää ymmärtää ainoastaan historiallista taustaa, joka on johtanut tähän kehitykseen Yhdysvalloissa, vaan meidän on myös ymmärrettävä, kuinka rakenteellinen rasismi ilmenee ​​täällä kotona. Tämä pätee myös meihin Suomessa.

Tuhannet osoittivat mieltään Black Lives Matters -liikkeen puolesta Helsingissä. Kuva: Jasmine Kelekay

Medioiden kertoessa mielenosoituksista levottomuudet, ilkivalta ja palavat autot ovat yleensä keskiössä. Vaikka mielenosoitusten aikana tapahtuvat asiat ovat merkityksellisiä tilanteen ymmärtämisen kannalta – ei esimerkiksi ole merkityksetöntä, että poliisiväkivallan vastaiset mielenosoitukset ovat kohdanneet lisää poliisiväkivaltaa – suurempi asiayhteys uhkaa unohtua tämän keskustelun vuoksi. Meidän on ymmärrettävä, että tappava poliisiväkivalta ei ole vain heijastus yksittäisen poliisin rasismista, eikä kysymys ole muutamista mädistä omenoista muuten neutraalissa laitoksessa. Meidän on sen sijaan ymmärrettävä väkivalta tappavana osoituksena rasismin juurtumisesta yhteiskuntaan. Valitettavasti Floyd on vain yksi henkilö käsittämättömän pitkästä luettelosta mustia aikuisia ja lapsia, jotka ovat menettäneet henkensä poliisin tai kansalaiskaartin käsissä Yhdysvalloissa. Vain muutaman viime kuukauden aikana olemme kuulleet lynkatusta 25-vuotiaasta Ahmaud Arberysta, jonka valkoiset miehet murhasivat tämän lenkkeillessä Brunswickissä Georgian osavaltiossa, ja 26-vuotiaan Breonna Taylorin murhasta, jossa poliisi oli ampunut Taylorin myllätessään tämän kotia Louisvillessä Kentuckyssa. Hiljattain julkaistiin uutisia vielä yhdestä Yhdysvaltojen poliisin tappamasta mustasta miehestä: 27-vuotias neljän lapsen isä Rayshard Brooks ammuttiin Atlantassa, kun poliisi kutsuttiin pikaruokaravintolan pysäköintialueelle, jossa Brooks oli nukahtanut autoonsa. Washington Postin tietokannan mukaan Yhdysvaltain poliisi ampui 1004 ihmistä pelkästään vuonna 2019. Tilastot osoittavat, että niistä, jotka poliisi ampui vuosina 2015-2019, suhteettoman suuri osuus on afroamerikkalaisia – 26,4% – verrattuna 12%:iin koko väestöstä. Käytännössä se tarkoittaa, että mustilla amerikkalaisilla on noin kolme kertaa suurempi riski tulla poliisin ampumaksi kuin valkoisilla amerikkalaisilla. Arvioiden mukaan poliisiväkivalta on nuorten mustien miesten kuudenneksi yleisin kuolinsyy Yhdysvalloissa.

Rakenteellinen ja historiallinen ilmiö

Kun puhumme arjen rasismista, tarkoitamme usein eräänlaista yksilöllistä rasismia – puhumme rasistisista haukkumasanoista, väkivallasta ja muusta ihonvärin perusteella tapahtuvasta loukkaavasta käytöksestä. Vaikka nämä rasismin muodot ovat aivan liian arkipäiväisiä ja erittäin haitallisia niitä kokeville ihmisille, ne edustavat vain rasismin muodostaman jäävuoren huippua. Ne ovat rasismin näkyvimpiä ilmentymiä, ja siksi niihin on myös helpointa tarttua. Niiden alla on kuitenkin suurempi, syvemmälle juurtunut rasismin muoto, joka on sulautunut osaksi yhteiskuntamme rakenteita. Se on se muoto, johon viittaamme, kun puhumme rakenteellisesta rasismista. Toisin kuin yksilöllinen rasismi, rakenteellinen rasismi voidaan ymmärtää niinä aktiivisina, mutta usein näkymättöminä toimintamalleina ja kehityskulkuina, jotka suosivat valtaapitäviä yksilöitä ja ryhmiä (valkoinen enemmistöyhteiskunta) ja samalla muodostavat esteitä sorretuille yksilöille ja ryhmille (rodullistetut etniset vähemmistöt ja maahanmuuttajat). Kyse ei kuitenkaan ole vain lukumäärällisestä kysymyksestä siitä, ketkä sattuvat muodostamaan enemmistöyhteiskunnan ja ketkä taas kuuluvat vähemmistöön. Esimerkiksi Etelä-Afrikassa valkoiset eteläafrikkalaiset ovat lukumäärällisesti vähemmistö maassa, mutta he omistavat silti suurimman osan maan poliittisista, taloudellisista ja sosiaalisista resursseista.

Tämän vuoksi rakenteellinen rasismi on ymmärrettävä myös historiallisesta näkökulmasta. Ei siis ole kyse siitä, että niin sanotut valkoiset ihmiset olisivat ylivoimaisempia, koska he sattuvat kuulumaan yhteiskunnan enemmistöön tai koska heillä on parhaat biologiset edellytykset nousta taloudellisen, sosiaalisen ja poliittisen hierarkian huipulle. Se, että valkoiset ihmiset omistavat suurimman osan maailman resursseista ja ovat samalla vähemmistö maailman väestöstä, johtuu siitä, että maailman valta ja resurssit jakautuvat epätasaisesti kolonialismin ja transatlanttisen orjakaupan seurauksena. Ei ole sattumaa, että ne, jotka rodullistetaan ei-valkoisiksi, joko tulevat entisistä siirtomaista tai heidän juurensa ovat entisissä siirtomaissa, kun taas ne, jotka ovat rodullistettu valkoisiksi, tulevat joko Euroopasta tai jostakin uudisasutetuista siirtomaista, kuten Yhdysvalloista. Kolonialismin epäinhimillisyys oikeutettiin rotuideologioilla, jotka määrittelivät eurooppalaiset ihmiset – jotka yhdistettiin käsitteeksi ”valkoinen” – pohjimmiltaan paremmiksi kuin muualla maailmassa olevat ihmiset, jotka eivät olleet valkoisia. Tämä mahdollistettiin rodullistamisella, joka viittaa prosessiin, jossa johonkin ryhmään kuuluvien ihmisten fyysisiä ominaisuuksia, kuten ihonväri, hiusten rakenne, kasvojen piirteet ja vartalon muodot, liitetään tiettyihin psyykkisiin ja sosiaalisiin ominaisuuksiin. Rodullistaminen on näin ollen ymmärrettävä historialliseksi, sosiaaliseksi ja ennen kaikkea poliittiseksi prosessiksi, joka aloitetaan, jotta voidaan vaikuttaa vallan ja resurssien jakautumiseen yhteiskunnassa. Täten vaikka rodut eivät ole biologisesti todellisia, ”rodusta” tulee sosiaalinen todellisuus rodullistamisprosessin kautta. Eurooppalaisetkin ovat heterogeeninen ryhmä, jolla on erilaisia ​​ulkonäköjä, kulttuureita, kieliä ja uskontoja, mutta koska se oli psykologisesti, sosiaalisesti, taloudellisesti ja poliittisesti suotuisaa, kehitettiin ajatus valkoisuudesta yhdistävänä luokkana. Afrikkalaisia – jotka yhdistettiin käsitteeksi ”musta” – luonnehdittiin muun muassa vähemmän älykkäiksi ja lapsellisiksi, sivistymättömiksi ja villeiksi sekä vaarallisiksi ja hyperseksuaalisiksi.

Black Lives Matter -mielenosoitus Helsingissä kesäkuussa 2020. Kuva: Kimi Elias

Tämä epäinhimillistävä rakenne luotiin, koska sillä oli käytännöllistä perustella afrikkalaisten kohtelua. Jos he olivat sivistymättömiä ja villejä, kolonialismi voitiin perustella sillä, että valkoiset ihmiset voisivat sivistää afrikkalaisia. Jos afrikkalaiset olivat vähemmän älykkäitä ja lapsellisia, heidän sortonsa voitiin perustella holhouksena. Jos he olivat vaarallisia ja hyperseksuaalisia, voitiin perustella fyysinen ja seksuaalinen väkivalta heitä vastaan. Ajan saatossa on käytetty erilaisia ​​ideologisia välineitä tämän rakenteen oikeuttamiseksi, kuten uskontoa (lue: kristinusko), rotuhygieniaa/rotubiologiaa ja kulttuuria.

Tämä rakenne mahdollisti muun muassa sen, että katolinen kirkko tuki virallisesti transatlanttista orjakauppaa, jossa mustia aikuisia ja lapsia siepattiin ja kuljetettiin Atlantin yli ja sen jälkeen myytiin irtaimena omaisuutena ja hyväksikäytettiin palkattomina työntekijöinä amerikkalaisilla plantaaseilla. Tämä rakenne mahdollisti koko Afrikan maanosan jakamisen eurooppalaisten valtioiden kesken, ilman kyseenalaistamista, Berliinin konferenssin aikana vuonna 1884. Tämä rakenne mahdollisti niin sanottujen Jim Crow -lakien käyttöönoton Yhdysvalloissa ja salli kansalaisten huolettomasti lynkata mustia amerikkalaisia ilman seurauksia. Tämä rakenne sävyttää edelleen nykypäivän yhteiskuntaamme ja rajoittaa mustien ihmisten yhtäläisiä mahdollisuuksia oikeuksiin, resursseihin ja mahdollisuuksiin elämässä. Nimenomaan tämä rakenne mustuudesta ja mustista ihmisistä mahdollisti George Floydin ja niin monien muiden mustien ihmisten kuoleman poliisin ja muiden toimijoiden käsissä, jotka liian usein voivat odottaa rankaisematta jättämistä. Monet meistä tuntevat tavat, joilla mustien vastainen rasismi on läpäissyt amerikkalaisen yhteiskunnan vuosisatojen ajan. Silti asia, joka voi tuntua vielä epämukavammalta, on sen oivaltaminen, että sama rakenne on olemassa myös täällä koti-Suomessa.

Pätee myös Suomessa

Pohjoismailla on sosiaalipolitiikassa ainutlaatuinen maine – ne ovat hyvinvointivaltioita, ne ovat demokraattisimpia, ne ovat tasa-arvoisimpia ja niin edelleen. Tutkijat ovat kutsuneet tätä Pohjoismaiden kuvausta ”pohjoismaiseksi poikkeuksellisuudeksi” [i]. Tämä poikkeuksellisuus on monella tavalla seurausta Pohjoismaiden toisen maailmansodan jälkeen käydystä yhteisestä poliittisesta kehityksestä. Nykyään Pohjoismaita juhlitaan, niiden ollessa kärjessä kaikilla listoilla maailman onnellisimmista, turvallisimmista ja “vihreimmistä” maista. Pohjoismaat asetetaan usein eräänlaiseksi neutraaliksi keskialueeksi maailmanpoliittisissa kysymyksissä. Jos Yhdysvallat on maailman sotilaallinen supervalta, niin Pohjoismaat ovat maailman moraalinen supervalta. Tämä on sekä muun maailman käsitys, mutta myös hyvin rakennettu minäkuva. Vaikka on paljon syitä ylpeyteen, on ehkä vielä tärkeämpää, että emme anna tämän minäkuvan olla este yhteiskuntiemme juurtuneiden sosiaalisten ongelmien käsittelemiselle. Samalla kun olemme kärjessä onnellisimpien maiden listalla, lähestymme myös itsemurhatilastojen kärkeä Euroopassa. Samalla kun olemme sukupuolen suhteen tasa-arvoisuuden kärkeä, meillä on myös tähtitieteellisiä lukuja naisiin kohdistuvassa väkivallassa. Tämä myytti pohjoismaisesta poikkeuksellisuudesta sisältää myös minäkuvan siitä, että Pohjoismaat ovat värisokeita ja siten ei-rasistisia. Tämä minäkuva juontuu illuusiosta siitä, että Pohjoismaat ovat vapaita kolonialismin ja transatlanttisen orjakaupan historiallisesta perinnöstä. Mutta myös tämä on illuusio, joskin hyvin säilynyt sellainen. Vaikka Pohjoismaat eivät koskaan onnistuneet asettamaan itseään kolonialismin suurvalloiksi, kyse ei ollut ponnistelujen puutteesta. Tanska oli menestynein siirtomaavalta Pohjoismaissa, mutta myös Ruotsi perusti siirtomaita sekä Afrikkaan että Amerikkaan.

Tutkija Holger Weiss, Åbo Akademin yleisen historian professori, on tutkinut Ruotsin osallisuutta kolonialismiin ja transatlanttiseen orjakauppaan. Kuningatar Kristiina ja Ruotsin valtio osallistuivat 1600-luvulla Svenska Afrikanska Kompaniet -yhtiön perustamiseen. Perustettiin Ruotsin kultarannikko, kuten nykyisen Ghanan alueella sijaitsevaa siirtokuntaa nimitettiin, ja rakennettiin kauppapaikka ja orjalinnake Carolusborg. Karibialla sijaitseva St. Barthélemy, ”ruotsalainen orjasaari”, osoittautui tulokkaiden pettymykseksi maaperältään epäsopivaksi sellaiselle plantaasiorjuudelle, joka oli niin kovin kannattavaa Yhdysvalloissa. Tämän jälkeen pääkaupunki Gustavian luonnollisista satamista tuli saaren suurin resurssi ja St. Barthélemyn siirtokunta muutettiin Yhdysvaltojen sisäisen orjakaupan keskipisteeksi. Paitsi että ruotsalaiset yritykset käyttivät hyväkseen orjuutettuja työntekijöitä, Ruotsin talous hyötyi orjakaupasta myös muilla tavoin. Esimerkiksi ruotsalainen rautateollisuus perustui orjakauppaan, sillä ruotsalaista rautaa käytettiin kaikkeen brittiläisistä orjalaivoista orjuutetuilla afrikkalaisilla käytettyihin käsikahleisiin sekä työvälineisiin, joita käytettiin suurmaatiloilla eri puolilla Yhdysvaltoja. Paikalliset teollisuudet taas perustuivat raaka-aineisiin, kuten sokeriin, jota tuotettiin orjaplantaaseilla Karibialla.

Vierailijat toivotettiin tervetulleeksi Gustaviassa kolmella kielellä: ruotsiksi, englanniksi ja ranskaksi. Kuva: Wikimedia commons

Kun Ruotsin osuutta valaistaan, suomalaiset huomauttavat yleensä nopeasti, että Suomea ei pidä nähdä osalliseksi, koska Suomesta tuli itsenäinen maa vasta, kun orjakauppa oli lakkautettu ja kolonialismin kultakausi oli päättynyt. Lisäksi Suomihan joutui kärsimään sekä Ruotsin että myöhemmin Venäjän kolonialistisista toimintatavoista. Suomen historiallinen rooli on selvästi monimutkainen, mutta näiden väitteiden käyttäminen rasismiväitteiden hylkäämiseen on nykyään ilmaus siitä, mitä antropologi Anna Rastas on nimittänyt ”suomalaiseksi poikkeuksellisuudeksi” [ii]. Sillä viitataan tapaan, jolla me Suomessa käytämme ainutlaatuista historiaamme luodaksemme minäkuvan, joka on vielä poikkeuksellisempi kuin muilla Pohjoismailla. Mutta todellisuus on, että koska Suomi oli osa Ruotsia, Suomi oli myös osa orjataloutta. Lisäksi kolonialismi hyödytti Suomea monella muulla tavalla. Suomalaiset lähtivät ja asettuivat asumaan sekä ruotsalaisiin että muihin eurooppalaisiin siirtokuntiin ympäri maailmaa. Suomalaiset lähetyssaarnaajat lähtivät ”sivistämään” sivistymättömiä muita samalla, kun suomalaiset liikemiehet hankkivat vaurautensa siirtomaamarkkinoilla. Suomalaiset yritykset ja teollisuudenalat perustettiin transatlanttisen kaupan ansiosta. Tämän lisäksi myös Suomessa vakiinnutettiin kolonialistinen kuvaus valkoisuudesta hyvänä ja luonnollisesti ylempiarvoisena, ja samalla mustuus pahana ja luonnollisesti alempiarvoisena ominaisuutena. Sen lisäksi, että Suomi oli osa eurooppalaista kolonialismia, siirtomaahankkeita harjoitettiin myös kotiseuduilla kolonialisoimalla Sápmi eli saamelaisten historiallisen asuinalueen. Vaikka saamelaisten pakkomuutto ei ollut yhtä tuhoisa ja fyysisesti väkivaltainen kuin Amerikan alkuperäiskansojen kohdalla, prosessia on kuvattu kulttuurisena kansanmurhana. Sitä perusteltiin rodullistamalla saamelaiset epäsivistyneiksi ja siten alempiarvoisiksi.

Nähdäkseni historiallinen konteksti on tärkeä kahdesta syystä. Ensinnäkin meidän on käsiteltävä siirtomaamenneisyyttämme ja vääristynyttä minäkuvaamme, jonka taakse usein piiloudumme. Ainoastaan käsittelemällä sitä rehellisesti voimme alkaa rikkoa ns. valkoisuuden normia yhteiskunnassa. Toinen syy on, että meidän on ymmärrettävä mustien vastaisen rasismin historiallinen jatkumo ymmärtääksemme nykyisiä rakenteellisia toimintamalleja. Suomessa emme kerää etnisiä tasa-arvotilastotietoja, ja siksi on vaikeaa arvioida eri ​​tapoja, joilla rakenteellinen rasismi näkyy ​​yhteiskunnassamme. Tutkimus on kuitenkin alkanut yhä enemmän nostaa esille rakenteellista rasismia Suomessa. EU:n perusoikeusviraston (FRA) vuonna 2018 laatimassa raportissa Being Black in EU havaittiin, että Suomi oli tutkituista maista rasistisin. Kokonaiset 63% haastatelluista ilmoitti kokeneensa rasistista häirintää viimeisen viiden vuoden aikana, kun taas Iso-Britanniassa 21% haastatelluista vastasi samoin.

Euroopan rasismin ja suvaitsemattomuuden vastaisen komission (ECRI), joka julkaisi viidennen Suomea koskevan raporttinsa vuonna 2019, mukaan rasismi ja vihapuhe ovat kasvussa Suomessa. Tälle ei ole vähäinen selitys, että vakiintuneet puolueet, kuten Perussuomalaiset, tekevät säännöllisin väliajoin rasistisia avauksia maahanmuuttajia ja rodullistettuja vähemmistöjä vastaan. Viimeksi kesäkuussa perussuomalaisten Ano Turtiainen erotettiin eduskuntaryhmästään keskustelua herättäneen rasistisen twiittinsä vuoksi, jossa käsiteltiin kuollutta George Floydia. Samaan aikaan useita muita perussuomalaisia poliitikkoja, mukaan lukien nykyistä puheenjohtajaa Jussi Halla-Ahoa, on syytetty kansanryhmää vastaan kiihottamisesta ja uskonrauhan rikkomisesta. Siitä huolimatta Halla-Ahoa ei vain valittu Perussuomalaisten puheenjohtajaksi, vaan hän myös sai enemmän henkilökohtaisia ​​ääniä kuin kukaan muu edellisissä eduskuntavaaleissa vuonna 2019. Samanaikaisesti hän rikkoi ennätyksen suurimmasta määrästä henkilökohtaisia ääniä Helsingin vaalipiirissä. Olisi vähättelyä sanoa, että rasismi on normalisoitu Suomessa.

Black Lives Matter -mielenosoitus  Helsingissä kesäkuussa 2020. Kuva: Kimi Elias

Yhdenvertaisuusvaltuutetun tuore raportti osoittaa, että afrikkalaistaustaisten suomalaisten syrjintä on arkinen ilmiö. Raportissa nostetaan esille erityisesti rasismin ja syrjinnän kokeminen eri instituutioissa. Kyselyyn osallistuneista 286 ihmisestä 67% ilmoitti kokeneensa rasismia koulumaailmassa, samalla kun 60% ilmoitti kokeneensa syrjintää tai rasismia työelämässä. Lähes puolet haastatelluista ilmoitti kohtaavansa rasistisia tilanteita ainakin kerran kuukaudessa, ja joka viides ilmoitti altistuneensa poliisin tai vartijan etniselle tai rodullistetulle profiloinnille. Viimeistä seikkaa tukevat myös The Stopped – Pysäytetyt -hankkeen tulokset, joissa tutkittiin, miten etnistä profilointia harjoitetaan ja koetaan Suomessa. Vaikka etninen profilointi on Suomessa laitonta, projekti osoitti sen olevan käytännössä yleistä. Romaneja, mustia ja henkilöitä, joilla on tausta Lähi-idässä, pysäytetään suhteettoman usein Suomen rajoilla, henkilöllisyyden tarkistuksissa, liikenteen valvonnassa, kaupoissa ja kaduilla. Tämä on osoitus siitä, kuinka rodullistettuja ihmisiä yleisesti epäillään yhteiskunnassa. Vaikka se ei usein johda tappavaan väkivaltaan samalla tavalla kuin Yhdysvalloissa, samoille ongelmille on kulttuurinen perusta Suomessa. Jotta rasismia voidaan aidosti käsitellä Suomessa, meidän on ymmärrettävä rasismi rakenteellisena eikä vain yksilöllisenä ongelmana. Muutoin riskinä on, että emme pysty saavuttamaan todellista edistystä.

Tässä suomenruotsalaiset ovat ainutlaatuisessa asemassa sillä heillä on yhteys sekä Suomen että Ruotsin kulttuuriin ja siten myös molempien historialliseen perintöön. Mutta tätä ainutlaatuista historiaa ja asemaa voidaan – ja pitäisi – käyttää myös resurssina työlle tasa-arvoisemman Suomen puolesta. Suomenruotsalaiset ovat ainutlaatuisessa asemassa niiden vähemmistöjen joukossa, joilla on virallinen asema Suomessa. Vaikka suomenruotsalaiset kokevat syrjintää, heidät rodullistetaan valkoisiksi, joten he eivät kohtaa rasismia, kuten romanit ja saamelaiset. Koska suomenruotsalaisilla on kuitenkin vähemmistökokemus Suomessa, heillä pitäisi olla kyky kokea myötätuntoa ja ymmärtää muita ryhmiä, joilla on esteitä yhteiskunnassa. Siksi suomenruotsalaisilla pitäisi olla erityinen intressi käsitellä monimutkaista ​​rakenteellista epätasa-arvoisuutta, jota näemme tänä päivänä Suomessa. Muilla vähemmistöillä, kuten meillä afrosuomalaisilla, ei ole virallista vähemmistöasemaa, eikä siten ole edes samaa suojaa ja oikeuksia kuin historiallisilla vähemmistöillä.

Suomenruotsalaisissa piireissä olen myös kokenut, että rasismi usein sivutetaan hieman merkityksettömänä ongelmana, koska Svenskfinland yhteisönä on homogeenisempi (lue: valkoinen). Mutta moninaisuuden puute ei tarkoita, että meillä esiintyisi vähemmän rasismia. Enneminkin tämä tarkoittaa, että meillä on vähemmän resursseja ja ymmärrystä heitä kohtaan, jotka kokevat rasismia. Meille, jotka jo navigoimme valtaväestön kesken ”tuplavähemmistöinä”, tämä näkymättömyyden diskurssi johtaa ylimääräiseen syrjäytymisen kerrostumaan.

 

Suomenruotsalaisilla on siksi ainutlaatuinen asema – ja siten heillä on ainutlaatuinen velvollisuus – hyödyntää etuoikeuttaan valkoisina ja vakiintuneena vähemmistönä työskennelläkseen aiempaa tasa-arvoisemman Suomen hyväksi solidaarisuudessa muiden vähemmistöjen kanssa.

Valkoisuusnormin murtaminen: kolme aktiivista toimenpidettä

Useimmille valkoisille ihmisille voi olla vaikea oppia rakenteellisesta rasismista. Koska usein korostetaan rasistista yksilöä – kuvaa vihamielisestä, väkivaltaisesta, äärimmäisestä rasismista –, ei ole vaikea ymmärtää, että se on epämiellyttävää yhdistää rasismin aiheuttamiin kurjuuksiin maailmassa. On kuitenkin tärkeää olla lankeamatta valkoiseen haurauteen – eli siihen, että yhteiskunnan valkoisuusnormiin kuuluvat ihmiset menevät puolustusasemiin eivätkä halua hyväksyä sitä, mitä sanotaan. Tämä hauraus liittyy ns. ”valkoiseen syyllisyyteen”, jota monet valkoiset ihmiset voivat kokea ajatuksesta, että he voisivat olla osallisia rodullistettujen kokemaan sortoon. Mutta pohjimmiltaan rakenteellinen rasismi perustuu siihen, että yhteiskunta on rakennettu tavalla, joka hyödyttää yhtä väestöryhmää toisen väestöryhmän kustannuksella. Siksi on tärkeää, että valkoiset ihmiset sen sijaan, että jumiutuisivat epämiellyttäviin tunteisiin, uskaltavat puuttua perusteettomiin etuoikeuksiin, jotka heille on annettu kolonialismille ja transatlanttiselle orjakaupalle rakennettujen sosiaalisten rakenteiden perusteella. Juuri siksi, että valkoisilla ihmisillä on nämä etuoikeudet, on niin tärkeää, että myös valkoiset ihmiset osallistuvat antirasistisen työhön. Valkoisten ihmisten velvollisuus on koulutettava itsensä rasismin historiasta, sen ilmenemisestä nykyaikana ja toimenpiteistä, joihin he voivat ryhtyä.

Tässä on kolme ehdotusta aktiivisen antirasistisen toiminnan lähtökohdiksi:

1. Itseopiskelu

Valkoisten ihmisten etuoikeutetun yhteiskunnallisen aseman vuoksi useimmilla ei ole tietoa rasismista. Kun ei koe sitä itse, ei näe, kuinka se ilmenee arjessa. Kun hyötyy samasta rakenteellista lähestymistavasta, joka luo esteitä muille, on vaikea ymmärtää, että rasismi luo epätasa-arvoisia mahdollisuuksia elämässä. Kun elää kulttuurissa, jossa valkoisuus nähdään ihmisyyden synonyyminä, on vaikea ymmärtää, että jopa valkoisia ihmisiä rodullistetaan – valkoisiksi. Mutta myös näiden etuoikeuksien takia on tärkeää, että valkoiset ihmiset ottavat vastuun rasismin itseopiskelusta. Ei ole rodullistettujen henkilöiden vastuulla opettaa valkoisille ihmisille kokemastamme sorrosta tai selittää, miksi ansaitsemme saman arvon ja mahdollisuudet elämässä kuin valkoiset. Rodullistettujen ihmisten on työskenneltävä kovemmin saavuttaakseen monia asioita, jotka valkoiset kokevat oikeudekseen. Vie valtavasti aikaa ja energiaa käsitellä ja torjua arjessa kohtaamamme rasismia. Sen vuoksi ei ole rodullistettujen ihmisten vastuulla vielä kaiken lisäksi kouluttaa valkoisia ihmisiä rasismista. Onneksi nykypäivänä on käytettävissä laaja valikoima kirjallisuutta ja muita lähteitä tämän työn aloittamiseksi. Tässä on lista joistakin niistä:

Antirasistinen sanasto on Fem-R -kansalaisjärjestön kokoama sanasto. Fem-R on feministinen, antirasistinen ja toimii rodullistettujen ehdoilla.

Ruskeat Tytöt on ruskeiden suomalaisten ruskeille suomalaisille perustama media. Heidän verkkosivuillaan voit lukea artikkeleita, blogeja ja kuunnella podcasteja, jotka koskettavat rodullistettuja ihmisiä Suomessa. Perustaja Koko Hubara on kirjoittanut myös esseekokoelman Ruskeat tytöt.

Artikkeleita, kirjoituksia: 

9 keinoa olla hyvä valkoinen liittolainen, Julia Thurén, Ruskeat tytöt (5.1.2018)

Kuinka hyödynnän valkoista etuoikeuttani muiden hyväksi?, Kiia Beilinson, Miia Laine (3.6.2020)

Vinkkejä aktiiviseen antirasismiin, Zelda-zine (2.6.2020)

Podcasteja ja radio-ohjelmia:

Afrosuomen historiaa etsimässä, Maija Baijukya, Ruskeat Tytöt

Dear white people, Mahadura & Özberkan, Yle

Rakenteellinen rasismi Suomessa, Mahadura & Özberkan, Yle

Kirjallisuutta:

Orjia ja isäntiä – Ruotsalais-suomalainen siirtomaaherruus Karibialla, Jouko Aaltonen, Seppo Sivonen

Vastatuuleen – Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta, Kukka Ranta, Jaana Kanninen

Viha jonka kylvät, Angie Thomas (suom. Kaijamari Sivill)
White Fragility, Robin DiAngelo
Why I no longer talk about race with white people, Reni Eddo
Understanding everyday racism, Philomena Essed

2. Aktiivisia toimenpiteitä arjessa

Kun tietää paremmin, voi myös toimia paremmin. Tärkeää ei ole vain tutustua rasismiin teoreettisesti, vaan myös toimia opitun perusteella. Virhe, jonka monet ihmiset tekevät ajatellessaan rasismia, on ihmisten jakaminen joko ”rasisteihin” tai ”ei-rasisteihin”. Ensinnäkin tämä luokittelu määrittää rasismin henkilökohtaiseksi ominaisuudeksi eikä ajattelu- tai toimintatavaksi. Toiseksi se kuvaa jälleen rasismia yksilöllisenä asiana. Mutta jos ymmärrämme rasismin rakenteellisena ilmiönä, meidän on ymmärrettävä myös antirasismi prosessina. Kyse on aktiivisesta omien sisäistettyjen rasististen käsitysten purkamisesta, mutta myös aktiivisten antirasististen tekojen toteuttamisesta arjessa. Emme ehkä pysty muuttamaan yhteiskunnallisia rakenteita kerralla, mutta voimme kaikki ryhtyä toimiin varmistaaksemme, että emme ylläpidä rasismia sosiaalisissa suhteissamme, työpaikoilla, julkisissa tiloissa jne. On tärkeää kyseenalaistaa ja ilmaista mielipiteemme ja puuttua, kun näemme rasismia ympärillämme. On tärkeää selvittää keinoja, joilla voimme ottaa kaikki yhdenvertaisesti mukaan työpaikoillamme, kouluissamme ja oppilaitoksissamme. Edellä lueteltujen vinkkien yhteydessä voi myös hyödyntää asiantuntijoita, jotka tarjoavat koulutusta ja neuvontaa aktiivisten tekojen toteuttamiseksi.

3. Tue antirasistisia toimijoita

Viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä, on tärkeää tukea niitä toimijoita, jotka jo harjoittavat antirasistista työtä. Meillä kaikilla on erilaiset mahdollisuudet osallistua, ja kaikki eivät voi tehdä kaikkea. Lisäksi voi tuntua siltä, ​​että valkoisena ihmisenä ei ole oikein varma, mitä tai miten tehdä, vaikka haluaa tukea antirasistisia ​​taisteluita. Silloin helppo, mutta myös tärkeä tapa on yksinkertaisesti tukea muiden työtä. On erityisen tärkeää tukea usein ylikuormitettujen ja alipalkattujen rodullistettujen henkilöiden, ryhmien ja organisaatioiden antirasistista työtä . Suurin osa rasismin vastaisesta työstä tehdään vapaaehtoisesti ja muiden töiden ja vastuiden ohessa. Tasa-arvoa edistävistä organisaatioista rasisminvastaiset järjestöt – ja erityisesti rodullistettujen perustamat ja johtamat organisaatiot – saavat usein liian vähän rahoitusta. Siten taloudellinen tuki on tärkeä antirasistinen lisäpanostus. Jos haluaa tukea Black Lives Matter -liikettä Yhdysvalloissa, voi lahjoittaa suoraan heille tai tukea jotakin monista muista organisaatioista, jotka tukevat heidän työtään muun muassa rahastoilla, joita on suunnattu poliisiväkivallan uhreille, mielenosoittajien takuumaksuihin ja muihin mustia amerikkalaisia ​​tukeviin hankkeisiin. On myös tärkeää tukea sellaisia paikallisia järjestöjä Euroopassa, Pohjoismaissa ja Suomessa, jotka toimivat antirasismin parissa. Esimerkiksi Suomessa voi tukea Anti-Racist Forumia, Ruskeita Tyttöjä ja useita muita rodullistettujen suomalaisten perustamia hankkeita tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta.

Jasmine Kelekay. Kuva: UCSB

 

Kirjoittaja on sosiologian tohtorikoulutettava Kalifornian yliopistossa, Santa Barbara -keskuksessa ja vieraileva tohtorikoulutettava Uppsalan yliopiston monitieteisen rasismintutkimuksen keskuksessa (CEMFOR) sekä Tukholman yliopiston kriminologian laitoksella. Hänen tutkimuksensa koskee kysymyksiä rodullistamisen ja kriminalisoinnin välisestä suhteesta keskittyen mustuuden rakenteisiin, institutionalisoituun rasismiin afrikkalaisia ​​diasporaryhmiä kohtaan ​​sekä tapoihin, joilla nämä ryhmät luovat ja harjoittavat rasismin vastaisia toimia.

[i] Habel, Ylva, Tobias Hübinette, and Mekonnen Tesfahuney samt Jallow. ”Granska dom mot svart skolpojke.” Svenska dagbladet 11 juni (2011): A5.

[ii] Rastas, Anna. ”Reading history through Finnish exceptionalism.” In Whiteness and postcolonialism in the Nordic Region, pp. 101-116. Routledge, 2016.